02.10.2024
Valokuvanäyttely Oulujoen vesistön uitosta esillä 30.9. – 30.10. tällä kertaa Kajaanissa
Keksin käyttöä Hartaanselän erottelussa Oulussa 1947 kuvaaja: Mauno Mannelin
Vuosi sitten Oulussa esillä olleeseen ” Puun matka latvavesiltä maailmalle – Mauno Mannelinin valokuvia Kainuusta ja Pohjois-Pohjanmaalta” -näyttelyyn voi nyt tutustua Kajaanin pääkirjastossa. Teollisuuskuvaaja Mauno Mannelin kuvasi puun korjuuta ja uittoa Oulujoen vesistön alueella 1940-luvun lopulta lähtien muun muassa Oulujoen Uittoyhdistyksen tilauksesta. Näyttelykuvat kertovat omalta osaltaan siitä, millaisissa olosuhteissa puuta hakattiin, kuljetettiin, lajiteltiin, niputettiin ja lastattiin laivoihin. Mukana on kuvia myös puunjalostustehtaista ja satamista.
Uransa alkuvaiheessa 1930-luvulla Mauno Mannelin kuvasi teollisuutta ja kauppaa Suomalaisen Työn Liiton lehteen. 1950-luvulla hän erikoistui metsän, metsätyön, uiton ja metsäteollisuuden kuvaamiseen. Kuvauksen kohteiksi valikoituivat usein tekniset parannukset tai uudet laitteet, mikä näkyy näyttelyssä.
Oulujoen vesistössä puuta uitettiin reilut 100 vuotta: senaatti vahvisti vesistöalueen lauttaussäännön 1879 ja uitto Oulujoella päättyi vuonna 1982 ja Ontojoella 1984.
Merkittäviä uitetun raakapuun käyttäjiä olivat aluksi vuonna 1907 perustettu Kajaanin Puutavara Osakeyhtiön saha ja paperikone sekä 1912 perustetun Ab Ulea Oy:n omistukseen siirtyneet Korkeasaaren, Pateniemen, Varjakan ja Toppilan höyrysahat. Myöhemmin suuria raakapuun käyttäjiä olivat vuonna 1936 perustetulle Oulu Osakeyhtiölle siirtynyt Pateniemen saha, 1937 valmistuneet Nuottasaaren tehtaat, 1940-54 toiminut Pateniemen puutalotehdas ja 1950-luvulla ostetut Osakeyhtiö Puuseppä Oy ja Hyrynsalmen saha. Oulujoen vesistöalueelta puita uitettiin myös Osakeyhtiö Toppilan sulfiittiselluloosatehtaalle ja puuhiomoon, Rauma-Repola Oy:n Martinniemen tehtaille ja A. Santaholma Osakeyhtiön sahalaitoksille Kalajoelle, Raaheen ja Haukiputaalle.
Uitto-olosuhteita parantaviin töihin – uittopatojen rakentamiseen, väylien perkaus- ja oikaisutöihin sekä kiinteiden uittolaitteiden rakentamiseen – kiinnitettiin vielä 1920- ja 30-luvulla verraten vähän huomiota. Vasta 1930-luvun lopulla ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeen todettiin, että väylien kunnostaminen oli hyvä keino hillitä uiton palkkakustannuksia.
Uittopadot olivat aluksi tilapäisluontoisia pukkipatoja, mutta vähitellen ryhdyttiin rakentamaan myös näitä kestävämpiä jatkuvaan käyttöön tarkoitettuja hirsiarkkupatoja. Vuonna 1935 yhteisuittoväylillä oli ainoastaan puolenkymmentä pysyväisluontoista patoa. Vuonna 1960 Oulujoen Uittoyhdistyksen väylillä oli käyttökelpoisia uittopatoja kaikkiaan yli 40, joista betonipatoja on 16 kpl. Näyttelyssä on mukana kuva Kuusamossa sijainneesta uittopadosta.
Ennen toista maailmansotaa uittoa edistävät perkaustyöt olivat vähäisiä. Tehokas ja laajamittainen perkaustoiminta Oulujoen vesistöalueella alkoi vuonna 1950, jolloin Väylänrakennus Oy hankki maamme ensimmäisen yksinomaan väylien perkaustöihin tarkoitetun telaketjutraktorin. Vuoteen 1960 mennessä miltei kaikki uittoyhdistyksen toimialueeseen kuuluvat latva- ja sivuväylien koskijaksot sekä virtapaikat oli perattu. Samalla oli tehty vähäisiä väylänoikaisuja ja levitetty lauttojen kuljetusta haittaavia järvikapeikkoja. Sen sijaan pääväylillä perkaustyöt olivat vähäisiä, koska koskijaksoja oli jo muutettu tervaveneliikenteen vuoksi ja osa koskista oli jäämässä voimalaitosten padotusten alle.
Aina vuoteen 1939 saakka oli uitto koko vesistöalueella ns. irtouittoa. Väylien jokiosuuksilla puut uivat virran mukana irrallaan, mutta järvillä ne kuljetettiin laajoissa kehälautoissa. Alussa lautat kuljetettiin hevos- tai miesponttuiden avulla, mutta 1930-luvulta lähtien konevoimalla.Yhteisuiton piiriin vuonna 1933 liitetyllä Oulujärvellä tukkien nippulauttaukseen siirryttiin vuonna 1939. Tukkien niputuskoneet tilattiin Kajaanin Telakka Oy:ltä ja jo samana vuonna suurin osa Kajaanista ja Kiehimästä Vaalaan menevästä puutavarasta hinattiin nippulautoissa Oulujärven yli. Puumassan valmistukseen tarkoitetun nk. pinotavaran niputuskoneet otettiin käyttöön Kajaanin erottelulla kesällä 1944 ja Kiehämän erottelulla 1951.
Vaikeauittoisen Kajaaninjoen sivuuttamiseen oli etsitty keinoja jo 1930-luvulla. Koivukosken voimalaitoksen valmistuminen vuonna 1943 ja Oulujärven tuleva säännöstely kirittivät päätöstä rakentaa siirtorata viisi kilometriä leveän kannaksen poikki Rehjajärven Kuluntalahdesta Oulujärven Jormuanlahteen. Niinpä vuodesta 1953 lähtien kaikki Kuhmon reitiltä Ouluun uitettavat puut ja myös pieni osa Kajaaniin menevistä tukeista kuljetettiin nipuissa siirtoradan kautta.
Toinen tärkeä 1950-luvun hanke oli Merikosken nipunsiirtolaitoksen rakentaminen. Merikosken voimalaitoksen valmistumisvaiheessa kävi ilmeiseksi, että kolmannen turbiinin valmistuttua puiden lajitteleminen ja niputus Hartaanselällä vaikeutuisi liian kovan virtauksen vuoksi. Oulun erottelu päätettiinkin siirtää Madekoskelle ja Merikosken voimalaitoksen yhteyteen rakennettiin Valmet-nosturi. Ratkaisu oli voimalaitoksen ohittamisen osalta maassamme aivan uusi ja nosturityypin osalta ainutlaatuinen koko maailmassa. Vuodesta 1958 lähtien kaikki Oulujoen vesistöstä Ouluun uitettavat puut siirrettiin nipuissa Merikosken voimalaitoksen ohi. Muiden Oulujoen voimalaitosten nipunsiirtolaitteet rakennettiin vuosina 1960-64.
Valokuvanäyttely on esillä Kajaanin pääkirjastossa 30.9.-30.10.2024. Näyttelyn järjestää Kuntatekniikan Akateemiset r.y. yhteistyössä Pohjois-Pohjanmaan liiton ja Kainuun liiton kanssa. Näyttely on osa Euroopan kulttuuriympäristöpäivien viettoa.
Lähteet:
Huhmo, Veli-Pekka. 2017. Oulujoen vesistön voimalaitosarkkitehtuuri – Esiselvitys maailmanperintöarvoista. Humanpolis Oy
Ontojoen kyläyhdistyksen kotisivut Historia – Ontojoen kyläyhdistys (yhdistysavain.fi) (luettu 16.9.2024)
Purhonen, Elias j. 1960. Oulujoen uittoyhdistys 1910-1960 – Katsaus yhteisuiton 50-vuotistaipaleelle. Oulujoen Uittoyhdistys.
